Kun Pukki-Kekkonen housuun kakkas

Päättäjät pitivät kakkaa kuin kukkaa kämmenellään

Me elämme kovien arvojen aikoja, vai mitä? Sen näkee ihan jo siitäkin, kuinka vanhuksiamme kohdellaan. Sen sijaan ennen oli kaikki toisin ja muutoinkin paremmin. 70-luvulla kansanedustajat ja ministerit vielä ymmärsivät inhimillistä heikkoutta ja hätää. He pitivät dementikkoa ja tämän kakkaa kuin kukkaa kämmenellään.

Urho Kaleva Kekkonen oli kansakunnan kanki ja mestarismies, jolle ei nainen tai muutama riittänyt. Täyttääkseen presidentilliset tarpeet hän loi maahamme omaperäisen jalkavaimoinstituution. Tosimiesteon jälkeen hänellä sitten riittikin kuksittavaa aina suurlähettiläskoteja myöten.

Yksi Urkin suurista rakkauksista taisi joitakin vuosia sitten julkaista elämänkerran. Sen keskeinen sisältö myynnillisessä, ja vähän muussakin romanttisessa mielessä, oli tietysti juuri tämä tarunhohtoinen elämä Kekkosen jalkavaimona.

Jälkiviisaasti täytyy todeta, ettei se Kekkosen kunto aivan niin hyvä ollutkaan, kuin aina yhtä luotettavat lääketieteen professorit antoivat ymmärtää. Elinkaari ja erektiokulma alkoivat pikkuhiljaa viipottamaan maata kohti. Valitettavasti asiantuntijoiden lausunnot eivät tätä ikävää tosiasiaa muuksi muuttaneet.

Presidentilläkin oikeus syvään dementiaan

Eivätkä ne 70-luvulla Arkadianmäellä heiluneet lainsäätäjämme sentään aivan niin tyhmiä olleet, kuin tämän päivän kyynikot väittävät. Totta kai he tajusivat oikein hyvin rakastetun johtajan vajonneen henkisesti kotikissan tasolle.

Eikä heitä ainakaan suvaitsemattomuudesta voi syyttää. Koska kyllähän sitä nyt presidentin tointa voi rehellisessä Suomenmaassa hoitaa, vaikka aina välillä laskisikin alleen sekä ykkös- että kakkoshädän. Ja merkitsikö sellainen ylipäänsä edes suurta muutosta aikaisempaan verrattuna.

Äijällähän oli pullottanut aikaisemmin housunpuntissa. Nyt poliittisten suhdanteiden käännyttyä pökäle oli vain luontevasti ottanut kikkelille aikaisemmin kuuluneen roolin. Mitä sitten, jos kurkunmuotoinen pullistuma olikin siirtynyt housujen toiselle puolelle?

Sitä paitsi eikö kakkaaminenkin voi tuntua hyvältä, jopa eroottiselta toimitukselta. Näin ollenhan poliittisen toiminnan perimmäinen henki ei ollut muuttunut lainkaan; nautinnon lähde vain oli ajan vaatimusten mukaisesti hieman urbaanimpi.

On hienoa, että vielä tuolloin kaikki poliittiseen johtoomme kuuluneet ihmiset vasemmalta oikealle, osasivat tyylikkäästi kantaa vastuunsa. He eivät jättäneet lähimmäistä hätänsä kanssa yksin.

Heidän kadehdittava inhimillisyytensä näkyi myös heidän yksituumaisessa tahdikkuudessaan. Kun rakkaalta ihmiseltä, luonnon vääjäämättömien lakien mukaisesti, pimenee vintti lopullisesti, niin eihän se ole mikään syy alkaa julkisesti retostelemaan. Eikä tuolloin vielä eletty likasankojournalismin aikakautta.

Ylipäällikön ruskeankiiltävä sapeli ei ruostu

Vaikka aivan jokainen tuolloisista kansanedustajistamme tiesikin presidentin vääntävän torttuja pesueineen housuihinsa, he eivät tohtineet eleelläänkään ilmaista tätä. Isänmaan suurisydämisinä palvelijoina heidän mieleensä ei edes olisi voinut tulla jotakin sellaista, joka olisi voinut pahoittaa armeijamme ylipäällikön mielen.

Eihän ylipäällikkö sodan puhjettua vuodata vihollisen verta; miekka hänen kupeellaan on vain hieno symboli, joka kimaltelee pyhiä arvojamme. Tämän vuoksi on aivan yhdentekevää, jos ylipäällikkö sohii presidentillisessä linnassaan ilmaan kädessään uunilämmin pökäle.

Valitettavasti me elämme tänään paljon kovemmassa ja kylmemmässä maailmassa. On kuitenkin lohdullista tietää, että monet noista suurelle ja kunnianarvoisalle vanhukselle vilpitöntä rakkauttaan osoittaneista ihmisistä, ovat yhä tasavaltamme vastuuasemissa.

Meillä siis on kuin onkin vielä toivoa: Kakka sinun puntissasi, rakas ystäväni, voi vielä jonakin päivänä olla minun!

T: Riku Riemu!